Kun se ei vaan mennyt niin kuin piti

Tämän vuoden MM-kisat on nyt takana ja tuloskin selvillä: ei mennyt niin kuin piti. Vuosi sitten seisoin sunnuntain päätteeksi korkeimmalla korokkeella, kukkapuska kädessä ja kultamitali kaulassa. Tänä vuonna sain tyytyä katsomaan finaalipäivän otteluita katsomosta. Ei todellakaan mennyt niin kuin piti.

Finaalipäivänä katsomon puolelta

"Onneksi" matka oli pitkä ja etenkin paluulentojen ja bussimatkojen aikana oli mahdollisuus pohtia oman suorituksen salaisuutta. Mikä oli erilaista viime vuoteen verrattuna? Ensinnäkin sellainen ensikertalaisen flow-tila oli poissa. Olen aina tiennyt, että minulla on mahdollisuudet mestaruuteen, mutta kun se viime vuonna sitten tapahtui ehkä jopa vähän yllättäen, niin yhtäkkiä se oli siinä. Vaikka se kirkkain avoimen kruunu jäi silloinkin uupumaan, niin jotenkin kyllä takki oli tyhjä. Ymmärrän todella hyvin toisen vuoden takaisen maailmanmestarin Janni Larssonin päätöksen eläköityä kisakentiltä vasta 28-vuotiaana. Motivaatio on outo juttu. En ole kuitenkaan itse vielä lopettamassa kisaamista. Voitonnälkä ei ole koskaan ollut vahvin puoleni, ja nyt se pitäisi herättää.

Tämä vuosi on ollut hyvin erilainen niin treenin kuin muunkin elämän kannalta. Hannan opintojen myötä elämä on ollut kahdessa maassa yhtä aikaa, ja vasta nyt alan huomata, miten sukkulointi verottaa. En stressaa kovin helposti, mutta  etenkin kevään aikana on tuntunut siltä, että naista viedään liian monella taholla. Jyväskylässä olen halunnut keskittyä naisten treenaamiseen, ja Örebrossa puolestaan Hannan treeniin. Sen lisäksi kesäkuun loppu häämöttää koko ajan eräänlaisena deadlinena, kun väitöskirja pitäisi saada valmiiksi, ja samalla hakea töitä Ruotsin puolelta. Välillä liika on liikaa, eikä itselle ole jäänyt aikaa.

Ison aukon jätti myös yksin matkustaminen. Olihan minulla siis matkaseuraa, mutta olen tottunut kiertämään kisani Hannan kanssa. Ei se samalta tuntunut, eikä oikein osannut nauttia reissustakaan. Koti-ikävä oli kovempi kuin koskaan. Samalla tärkeään rooliin astuivat ruotsalaiset matkakumppanit ja Jyväskylän seurakaverit. Nämä pitivät päätä pinnalla vaikka paras terä oli poissa.

Nicolen kanssa latautumassa

Lauantaina avoimen kisamatolle astuin minä sekä pieni ja taitava Tammi Musumeci. Oma kroppa ei pelannut, ja Tammi halusi enemmän voittoa. Sain aikaiseksi rutiinimatsin, jolla ei kuitenkaan päässyt maaliin saakka, ja takkiin tuli 2-0. Tämän jälkeen oli monta tuntia aikaa etsiä itseä ennen omaa sarjaa. Fernanda Mazzellin kanssa olin jo vähän paremmassa hapessa, mutta viimeinen tahto jäi uupumaan. Fernanda vei enemmistön tuomariäänillä, ja siihen päättyivät kisat osaltani. Vähän sentään itketti, mikä oli ihan iloinen asia; tämä merkitsee vielä jotakin.

Viikonlopun kohokohta oli nähdä 19-vuotiaan Dominyka Obelenyten voitto sekä omasta että avoimesta sarjasta. Treenivuosia takana teinillä on toki jo kymmenen. Samoiten miesten puolella Bernardo Faria vei oman ja avoimen viidentoista vuoden työn päätteeksi. Tuo aina hyvin perspektiiviä omaan tekemiseen: jos vaan kroppa ja ennen kaikkea mieli kestää, niin on tässä vielä aikaa ja mm-kisoja jäljellä. Olen vielä kaukana Ronda Rouseyn tavoitteesta "olla maailman paras huonoimpana päivänä". Yllän kyllä parhaaseen parhaimpana päivänä, joten seuraavaksi etsin niitä parhaan päivän reseptejä.

Edessä on nyt työntäyteinen kesä, se väikkäri. Mutta onneksi se kesä ollaan samassa paikassa Hannan kanssa. Kesän teema on rakkaus, treeni-ilo ja ahkera pakerrus tutkimuksen parissa. Ja syksyllä sitten livet på svenska.

Pakollinen ruokakuva: aamiaislohtu

Suuret kiitokset treenikavereille niin Jyväskylässä kuin Örebrossakin! Erityismaininta jälleen kerran JorKe Ky:lle ja Pesumesteille sekä Tatami Fightwearille tuesta! Myös Suomen brasilialaisen jujutsun liitto ansaitsee kiitoksen, sillä Finnish Openin kaltaiset kisat palkintoineen ovat vielä harvinaista herkkua! Ensi kertaan taas.