Kirjoita, kirjoita, kirjoita

Alkaa taas pikku hiljaa konkretisoitua tämä kasvatustieteilijän arki väitöskirjan loppumetreillä: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Välissä saa ehkä lukea vähän, mutta pääosa ajasta pitäisi naputtaa sanoja paperille. Ajatukset ovat kyllä päässä, mutta niiden järjesteleminen järkevään muotoon vie oman aikansa, varsinkin kun kyseessä on monen vuoden työn saattaminen yksiin kansiin.

Kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa, ja teksti on melko valmista tullessaan paperille. Olen kirjoittajana alusta loppuun tyyppiä. Aloitan mieluusti alusta ja kirjoitan kerralla loppuun. Sitten vähän muokkaan ja siinä se. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa huomaan, ettei prosessi olekaan niin yksinkertainen. Eri aikoina kirjoitetut tekstit, väitöskirjan osat, ovat olleet ihan hyviä sellaisenaan. Mutta välissä on ehtinyt tapahtua paljon, ja ihan hyvästä kokonaisuudesta on tullut ihan hyviä rakennuspalikoita.

Hankaluus on nyt uudelleenkirjoittaa vanhat tekstit, ei pelkästään lisäillä jotain sinne tänne tai poistaa kappaleita sieltä täältä. Materiaali täytyy pilkkoa todella pieniin osiin ja rakentaa uusiksi, ei riitä pieni hiominen ja kiillotus. Samalla kyse on niin isosta kokonaisuudesta, että sitä on hankalaa pitää hallinnassa. Ärsyttää, kun tämä minulle helppo ja luonnollinen tapa ilmaista itseäni ei olekaan helppoa ja luonnollista.

Pieni ahdistus on siis olemassa, mutta ei kai tässä auta kuin se itse kirjoittaminen. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan.

Onneksi on kevät ja aurinko