Superkasvatustieteilijä

Menisitkö katsomaan yllä olevan leffan teatteriin? Hankkisitko sen kotiin? Kiinnostaako yhtään?
Minua kiinnostaa, ja tässä kerron miksi.

Vuonna 2009 opiskelin vielä luokanopettajaksi. Opintojen loppuvaiheessa lähdin Ruotsiin puoleksi vuodeksi työharjoitteluun. Jo ennen muuttoa lueskelin tulevan työpaikkani, ruotsalaisen yläkoulun, esitteitä ja materiaaleja. Koulu näytti sitoutuneen vahvasti oppilaanohjaukseen, jota kutsuttiin nimellä mentorointi. Innostuin aiheesta niin paljon, että päätin työni ohella kerätä koululta tutkimusaineiston omaa graduani varten. Tutkimukseni oppilaasta välittävästä opettajasta valmistui vuoden päästä, ja kiinnostus tutkimukseen työnä heräsi.

Ruotsalaisessa koulussa käydään joka vuosi oppilaan, opettajan ja vanhempien välinen kehityskeskustelu. Niin käytiin sinäkin keväänä kun olin töissä. Keskustelu oli tilanteena vaikuttava, oppilas aikuisten kera juttelemassa omasta koulunkäynnistään, oppimisestaan, kavereistaan, elämästään. Minua jäi kiinnostamaan, miltä se oikein oppilaasta tuntuu olla siinä oman opettajan ja vanhempien kanssa. Uskaltaako sellaisessa tilanteessa kertoa omia mielipiteitään? Mitä siinä oikein ajattelee tai tuntee? Onko koko keskustelulla jotain merkitystä oppilaalle itselleen?

Siitä se lähti, omasta kiinnostuksesta. Aloitin jatko-opinnot ja väitöskirjan vääntämisen. Tutkimukseni aiheena on 5.-9. luokkalaisten arviointi- ja kehityskeskustelut oppilaan näkökulmasta tarkasteltuna. Olen haastatellut oppilaita ja yrittänyt selvittää, mitä se keskustelu oikein oppilaalle merkitseekään. Oppilaiden kokemuksista on löytynyt sekä onnistuneiden että pieleen menneiden keskustelujen tarinoita. Ja näitä tarinoita täytyy kuunnella, jos halutaan kehittää keskustelua eteenpäin.

Välillä keskustelu ei kosketa oppilasta millään tavalla. Se jää aikuisten väliseksi puheeksi oppilaan ollessa sivuseikkana vaan. Aikuiset antavat hyödyttömiä perusvastauksia ja vaativat turhia lupauksia. Tavoitteet ovat vuodesta toiseen samoja, aina pitää muistaa istua hiljaa ja viitata enemmän.

Onnistuneessa keskustelussa oppilaasta tuntuu, että vanhemmat ja opettaja ovat oikeasti kiinnostuneet tästä. Aikuiset kuuntelevat, ja näiltä saa tarvittaessa apua ja tukea. Kun aikuiset kuuntelevat, uskaltaa näille kertoa myös vaikeista asioista. Silloin tietää, että apu on lähellä ja asiat ratkaistaan. Keskustelu on oppilaan oma ja kaikkien yhteinen juttu.

Haluan, että omassa tutkimuksessa kuuluu se oppilaan ääni. Sitä kuuntelemalla voi löytää niitä keinoja, joita arviointi- ja kehityskeskustelujen kehittämiseen tarvitaan. Keskustelun päähenkilö on oppilas, ja koko keskustelun ajatus on siinä, että oppilas saa tukea ja ohjausta omaan elämäänsä tärkeiltä aikuisilta. Tätä minä teen työkseni.

Varsinainen tutkimusraportti tuloksineen julkaistaan myöhemmin tänä vuonna, ja samalla minun täytyy myös väitellä aiheesta. 

- - -

Yllä oleva traileri on tehty Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen järjestämällä Tieteen popularisointi -kurssille keväällä 2015. Kurssin opettajana toimi Elina Jokinen, ja sen tuotoksista voi lukea enemmän osoitteesta tiedettakaikille.blogspot.fi.