Pinkki yksisarvinen ja tarina motivaatiosta

Teen asioita, jotka kiinnostavat minua. Siksi tutkin, siksi treenaan. Ihan joka päivä perimmäinen kiinnostus ei kuitenkaan kanna, ei huvita mennä töihin tai treeneihin ja kun sitten menee, niin mikään ei suju, asiat ei luista, homma ei etene. Seuraavana päivänä huvittaa vielä vähemmän, kun eilenkään ei onnistunut.

Lievän väikkäriahdistuksen keskellä tämän kevään aikana minulla oli onneksi muita muita tärkeitä tavoitteita: pinkki yksisarvinen. Sen eteen tein töitä. Ruokin muita hevosia, vein niitä kisoihin, kengitin ja putsasin talleja. Ahkera uurastus palkittiin kuukausi sitten saatuani kokoon tarvittavat 325 timanttia yksisarvisen ostoon. Saavutuksen jälkeen olo on ollut tyhjä - tässäkö tämä nyt oli. Onneksi seuraavaksi voi säästää lumottuun metsään.

Se tunne kun uurastus palkitaan

Yksisarvisen kohdalla minulla oli selkeä maali ja keinot saavuttaa ne. Sain päivittäisen rutiinin päälle ja edistyminen oli konkreettista. Tämä piti myös mielen kirkkaana ja motivaation korkealla. Tutkimuksen eteneminen ei ole ollut niin yksioikoista. Alussa valittu strategia ei kanna loppuun saakka, ja vaikka tavoite valmiista tutkimuksesta on olemassa, ei sen muoto ole ennalta asetettu eikä keinot päästä sinne niin selkeitä. Pinkin yksisarvisen sijaan siellä saattaakin olla pieni kirahvi.

Kirjoittelin jo tuossa aiemmin, kuinka kirjoittaminen on ollut minulle yllättävän vaikeaa. Tekstiä ei ole syntynyt, vaikka periaatteessa tiedän mitä pitäisi kirjoittaa. Toissa päivänä raahauduin toisen ohjaajani puheille. Siinä kahvien lomassa sain puhutuksi aiheesta ja yhtäkkiä motivaatio kirjoittamiseen tuli takaisin. On kumma miten helposti toisen ihmisen kohtaaminen ja se, että tämä jaksaa kuunnella ja kommentoida, saa taas oman pään toimimaan. Nyt tekstiä tulee taas, ja vietin työn juhlaa vappuna toimistolla naputellen.

Alkuperäinen kiinnostus ja innostus on ollut koko ajan tallella. Mutta välillä sitä tarvitsee pieniä virikkeitä, jotta arkinen aherrus sujuisi helpommin. Parhaimmillaan tuo motivaatiobuusti saa aikaan flow-tilan, jossa tekstiä syntyy melkein kuin itsestään, vaikka päivää aiemmin on lähinnä pyöritellyt peukaloita. Samanlaista se on välillä treenin kanssa, joka päivä ei huvita, mutta sitten tapahtuu jotain, lukko aukeaa ja jiujitsu taas virtaa.

Minulle paras motivaattori on toisen ihmisen seura. Kun omia ajatuksia ja toimintaa pääsee peilaamaan toisen ajatuksia ja toimintaa vasten, vie se yleensä eteenpäin. Samalla lähes lapsenomainen innostus aiheeseen herää ja virtaa riittää. Liian pitkä (tutkijan) kammiossa oleilu turruttaa ja saa laput silmille. Minä tarvitsen maailmaa, jotta jaksaisin tehdä ja toimia. Ja tarvitsen myös sen lumotun metsän. Mutta ihmisten rinnalla se on pikkujuttu.